Tutkimuksen ja ajattelun siirtäminen kurssin sisällöksi

Se on jo varsin hyvin tiedossani, että tutkimusongelman tai aiheen esitteleminen muille (yleisölle) on hyvin hyödyllistä. Siinä tulee jäsennettyä ongelmaa aivan eri tavalla loogiseksi kokonaisuudeksi, kuin pelkästään sillä, että sitä pyöritelee päässään abstraktina pyörremyrskynä. Kun tutkimusongelmaa tarvitsee jakaa yleisölle (eli esimerkiksi hankkeen osallisille, asukkaille, maanomistajille jne) akateeminen teoria täytyy ikäänkuin pystyä suodattamaan ainakin osittain pois. On tutkimuskohteen aliarvioimista olettaa, ettei heillä ole kiinnostusta käsitteiden määrittelyyn tai tutkimuksen metodologisiin ratkaisuihin, mutta yhtä kaikki: kun tutkimusta esittelee, on luotava johdonmukainen tarina, joka tuotetaan tietylle yleisölle. Tässä nimeomaisessa tapauksessa on myös pyrittävä antamaan perusteita sille, miksi hankkeeseen kannattaa osallistua ja mitä hyötyä osallistujat siitä saavat.

Järjestämällä maisemantutkimuksen kurssin keväällä 2018 joudun käymään läpi omia tekstejäni ja ajatuksiani, jotta voin välittää niitä muille. Joudun perustelemaan ajatuksiani aivan eri tavalla, kuin jos kyseessä olisi tällainen helppo blogikirjoitus.

Oman ajettelun jakaminen ja sen välineitä

Välillä minua turhauttaa se, etteivät asiat näytä menevän eteenpäin yhtä nopeasti, kuin innostukseni jotain asiaa kohtaan spontaanisti nousee. Byrokratia, monen ihmisen aikataulujen, voimavarojen ja innostuneisuuden sovittaminen yhteen on välillä hankalaa. Toisaalta se henkilökohtainen herkkyys, joka monessa kohtaa auttaa ihmisten kanssa toimimisessa ja tarpeena toisten ihmisten loputtomaan ymmärtämiseen, heidän ajatuksiinsa ja näkökulmiinsa, toimii myös monessa kohtaa omaa luovuuttani ja tarmokkuuttani vastaan. On vaikea kulkea omaa päämääräänsä kohti, jos huomaa, että joku on eri mieltä. Toinen henkilökohtainen ominaisuuteni on innostuminen hetkestä ja sille osittain ristiriitainen kääntöpuolena ideoiden pureskeleminen niin pitkälle, että ne ovat valmiita esitettäväksi. Toisaalta koska innostukseni ja ajatukseni nousevat niin nopeasti, niin olisi todella tarpeellista pystyä dokumentoimaan ne siinä hetkessä vielä paremmin - niin, että voin hyödyntää niitä myös silloin, kun pää on hetkellisesti tyhjä.

 

Käytän tällä hetkellä ajattelun apuvälineenä mm. luovaa kirjoittamista omista fiiliksistäni ja ajatuksen virrasta. Tekstiä syntyy päivässä yleensä monta sivua. Olen myös kokeillut sanelimen käyttöä oman ajattelun dokumentoinnissa. Monesti ongelmana on se, että en joko jaksa kirjoittaa kaikkea, mitä päässäni liikkuu tai en pysty kirjoittamaan tarpeeksi nopeasti, että ajattelu pysyy selkeänä ja siinä säilyy punainen lanka. Toisaalta tällä hetkellä sanelimen käyttöä vaikettaa se, että en pysty olemaan täysin luontevasti omien ajatusteni kanssa, kun sanelin on läsnä. Tiedostamatta ajatus muuttuu oman ajattelun performanssiksi, joka on liian tietoista, että se kompastuu itseensä. Tällöin ajatus katkeaa liian helposti. Yksi kokeiluistani oli Iphonelle appina ladattava Dragon-appi, jonka tarkoitus siis on, että se reaaliaikaisesti muuttaa puheen tekstiksi ja lähettää sen suoraan sähköpostilla esimerkiksi sähköpostilaatikkoon. Dargon on löytönä loistava! Se kirjoittaa hyvin myös suomen kieltä, joten olisi kuvitellut, että se olisi tullut minulla enemmänkin käyttöön. Eniten sitä on toistaiseksi tullut käytettyä autossa ajamisen aikana, kun pitää saada äkkiä joku ajatus talteen ja ajaessa pitää olla hands-free. Toisaalta ajaessa tai kävellessä sitä voisi hyvin käyttää esimerkiksi maiseman kuvailudokumentoinnin osana, esimerkiksi ensivaikutelman tallentamiseksi jostain tietystä ympäristöstä sinne saavuttaessa.

 

Kolmas ajatusten ja ideoidenhallinnan apuväline on tällä hetkellä tarinakartan tapaan käyttämäni google maps -omakartta Kokkelista . Sen tarkoituksena on toisaalta toimia tiedon jakamisen kanavana tutkija-taiteilija-työparin kesken, mutta toisaalta se jäsentää kulttuurikartoituksen pohjatiedoksi kerättyä aineistoa paikoista nimenomaan liittyväksi tiettyihin ympäristöihin ja suhteessa toisiinsa. Rakensin kartalle erilaisia tasoja, jolloin erilaista tietoa ja sen jakautumista tai esimerkiksi kattavuutta voi tarkastella suoraan karttaesityksenä. Kartta voisi myös myöhemmässä vaiheessa toimia dialogina paikallisten välillä ja heidän kanssaan, sillä siihen on paikkakohtaisesti kerätty nimenomaan paikkoihin liittyviä määriteltyjä arvoja ja layereitä. Yksi mahdollinen "leijeri" voisikin olla paikallisten paikoille antamat määritelmät ja tärkeät paikat, joita kartoituksen kohteena olevista kohteista on suunnitteilla kerätä.

 

Kartan valitsin tietojen välittämisen tavaksi ensisijaisesti siksi, että se linkittää tiedon sen oikeaan sijaintiin ja auttaa näin jumalattoman pitkän linkkilistan hallinnoinnissa. Toisaalta kartta toimii myös osittain mielle- tai käsitekartan tavoin, vaikka onkin realistinen esitys paikasta. Haasteita sen esitystavan ja logiikan kanssa aiheutti ainoastaan koko aluetta kuvaavan merkinnän lisääminen karttaan. Ratkaisin ongelman nyt värittämällä niitä kuvaavat merkit vaalealla harmaalla, jotta ne eivät korostu kartan visuaalisessa kokonaiskuvassa. Toisaalta tein näistä koko aluetta kuvaavista merkeistä oman tasonsa, jolloin ne voi kätevästi piilottaa näkyvistä, jos haluaa tarkastella merkkejä esimerkiksi alueellisesta tai sijainnillisesta näkökulmasta.

 

Joka tapauksessa kartan käyttö tiedon jakamisen kanavana tulee nyt oman ajattelun jakamisen mahdollisuuksien kautta testiin. Katsotaan tutkimushankkeen loppupuolella, miten se toimi.

Mikä on kulttuuriympäristö? - Tutkimuskohteen hahmottamista

Kulttuuriympäristö on ihmisen ja luonnon yhteistoiminnasta syntynyt rajattu ja määritelty ympäristö. Kaikki vanhat ympäristöt (esimerkiksi maaseutuympäristöt) eivät ole kulttuuriympäristöjä. Kulttuuriympäristöjen määrittämisestä vastaa Museovirasto rakennettujen kulttuuriympäristöjen (RKY) osalta ja sen paikallistoimijoina sopimuksen tehneet maakuntamuseot (esim Satakunnan museo). Maisemansuojelun ja arvottamisen asiantuntijana toimii Ympäristövirasto (valtakunnallisesti merkittävät maisema-alueet), jonka paikallisen tason viranomaisina toimivat paikalliset ELY-keskukset ja maakuntien liitot - ainakin vielä maakunta-uudistukseen asti.

Kulttuuriympäristöjen maiseman konkreettisesta hoidosta vastaavat käytännössä maanomistajat, kulttuuriympäristöyhdistykset sekä maaseudun ollessa kyseessä hyvin pieniltä osin kunnat, kaupungit tai seurakuntien kaltaiset toimijat. Kulttuuriympäristöjen käyttäjiä voivat olla em. lisäksi kulttuurimatkailijat, päivittäiset ohikulkijat, maisemaa katsovat ja ympäristöstä inspiroituvat. Kulttuuriympäristöt ovat ihmisten toimintaympäristöjä, jossa maankäytölle ja rakentamiselle aiheutuva paine on usein vastakkain alueiden kulttuurihistorialliset- ja maisemalliset arvot säilyttävän näkökulman kanssa. Esimerkiksi maaseudulla monesti kulttuuriympäristöjen määriteltyjen arvojen säilymisen kannalta oleellista on, että ympäristöissä oleva maankäyttö sekä elinkeinot säilyvät entisenlaisina. Esimerkiksi viljelyn ja karjatalouden avoinnapitämä maisema sekä agraarielinkeinon ylläpitämä tilamuoto pienipiirteisine rakennuksineen toimivat nykyisen kulttuuriympäristö-määrityksen pohjana.

Myös asukkailla on halua säilyttää heille tärkeitä paikkoja ja ympäristöjä. Kylänraitteihin, komeisiin rakennusryhmiin tai näkymiin ja esimerkiksi kylätaloihin liittyy henkilökohtaisia sekä yhteisöllisinä koettuja merkityksiä, joita voivat olla esimerkiksi eri tasoilla pyhiksi mielletyt paikat tai paikan historiasta kertovat tarinat, muistot ja kokemukset. Toisaalta kaikki asukkaiden mielestä merkitykselliset ympäristöt eivät myöskään ole kulttuuriympäristöjä. Yhtenä kulttuuriympäristön kriteerinä on se, että alueen tulee määrittyä valtakunnallisen edustavuuden tai ainakin maakunnallisen tai paikallisen edustavuuden mukaan. Kulttuuriympäristöä ”lukeva” tarvitsee siis tulkitakseen määriteltyyn kulttuuriympäristöön sisältyviä viestejä erityistä tietoa ja taitoa rakennusperinteen, elinkeinojen ja yhteiskunnan kehittymisestä tähän päivään asti.

Yhteiskunnassa tavoitellaan osallisuutta erilaisin ympäristöön liittyvin teoin; mahdollisuutena osallistua kaavoitukseen ja maankäytön suunnitteluun, kansalaisten osallistamisena hyvinvointia tukevaan kulttuuri- ja taidetoimintaan sekä liikuntapalveluihin, jotka ehkäisevät mm. syrjäytymistä. Paljon puhutaan myös luonnon ja viheralueiden tuottamasta hyvinvoinnista (ns. green care -toiminta). Miten kulttuuriympäristö merkityksellisenä ympäristönä toimii subjektiivisesti koettua hyvinvointia edistävänä tekijänä? Millaisia merkityksiä laajalla kulttuurin tulkinnalla tutkittaviin ympäristöihin voi sisältyä ja miten niitä merkityksiä tuottavat ja uusintavat paikalliset yhteisöt? Millainen voi olla asukkaitaan paremmin osallistava nykypäivän kulttuuriympäristö?

Suomessakin lokakuussa 2017 ratifioitu Faron yleisssopimus (2005) määrittelee kulttuuriperinnön jokaisen kansalaisen ihmisoikeudeksi. Sen mukaan kulttuuriperinnön hoito, arvottaminen ja suojelu on meidän jokaisen oikeus ja velvollisuus.

Kyselyn tekijän tuottama tieto vs. paikallinen tieto

Olen käyttänyt hankkeen suunnittelussa paljon aikaa kysymykseen, mikä on oikea järjestys, jotta kartoituksen tuottamasta tiedosta saadaan mahdollisimman luotettavaa, tosiasiallista, nimenomaan kyseistä paikkaa ja sen yhteisö(j)ä kuvaavaa tietoa. Oleellisinta tiedon luotettavuudessa ja tutkijan tulkinnan minimoimisessa on, että tieto tulisi mahdollisimman hyvin paikallisilta ihmisiltä ja mahdollisimman suoraan. Tämän oivalluksen myötä tuntuisi ensisijaisen tärkeätä, että kartoitus ei nojaisi paikkatietokyselyyn, vaan kyselymuotoinen tapa kerätä tietoa toimisi ikäänkuin syvemmän tiedon laajentajana sen jälkeen, kun 'oletus tiedosta' olisi jo olemassa esimerkiksi asukastyöpajan kautta saatuna. Mutta kuinka valita oikea työpajayleisö, sillä tuntuu, että juuri sillä on nyt valta siihen, millaista tietoa paikasta saadaan. Kyselyn tekijä (paikallisen työpajan yleisö tai tutkija) siis muodostaa vastaukset sillä menetelmällä, mitä paikasta kysytään. Kuinka siis valita lähtökohtaisesti oikea yleisö vastaamaan, sillä kysyjän esittämät kysymykset vaikuttavat vastausten laatuun merkittävästi?

Lisäksi, kuinka edes muodostetaan esim Huvilanjuovan asukkaista työpajan yleisö? Ainoa idea, joka minulla on, on ensin kerätä ne luovien alojen ihmiset alueelta, jotka voisivat kertoa luovasta näkökulmasta eli merkitysten ja pehmeiden arvojen kautta alueesta. Tätä tietoa sitten voitaisiin testata asukkailla paikkatiedon kautta. Ehkä se olisi hyvä idea ratkaista tämä paradoksi?

Missä kulttuuriympäristö on? - Ajatuksia kulttuuriympäristöstä paikkana

Kulttuuriympäristö on määritelty ja rajattu merkityksellinen paikka, joka sijaitsee aina jossain maantieteellisessä sijainnissa. Se voidaan osoittaa kartalla ja usein sitä on totuttu kuvaamaan nimenomaan karttamuotoisena esityksenä. Esim. alkuperäiskansojen kulttuuria ja käyttötietoa (tenure mapping) on jo 1960-luvulta etnografiassa, maantieteessä sekä kulttuurientutkimuksessa pyritty sijoittamaan kartalle kulttuurikartoituksen menetelmin.

Kulttuuri laajasti elämäntapana ja syvällisenä paikan ymmärryksenä (luontosuhde, käyttötieto, opitut normit, muistot, kokemukset) on kuitenkin hankalasti sovitettavissa tiettyyn maantieteelliseen sijaintiin, sillä se voi olla useassa sijainnissa yhtä aikaa ja toisaalta se on joka puolella. Kuitenkin se liittyy nimenomaan juuri siihen paikkaan. Mikä on kulttuurin ja paikallisten merkitysten suhde ympäristöön? Onko kulttuuri riippuvainen ympäritöstöstä vai voiko sen siirtää muualle, johonkin toiseen ympäristöön? Voiko kulttuuria kompensoida muualla, jos sitä jostain suunnasta uhataan siinä paikassa, johon se kuuluu?

Kulttuuriympäristöä sen ympäristöön sitoutuvan määrittelyn ohella pitäisi käsitellä myös sen kulttuurisen sisällön, koodiston ja merkitysten kautta. Kulttuuriympäristö ei ole vain pelkästään ympäristö, jopa tärkeämpää olisi muistaa, että se on nimenomaan tiettyjä merkityksiä sisältävä kokonaisuus. Ei siis riitä, että ympäristöä hoidetaan mm. peltoja avaamalla ja pyrkimällä säilyttämään rakennusten ominaispiirteitä. Vaikka ne ovat oleellisessa osassa ympäristöstä luettavien muistojen ja merkitysten välittämisessä, on olemassa myös aineettomia merkityksiä, joita ilman kulttuuriympäristöä ei voi olla olemassa. Aineettomat merkitykset eivät ole ympäristöstä yhtä läpinäkyvästi luettavissa, mutta ilman niitä ei voi olla kulttuuriympäristöä. Ilman aineettomia merkityksiä vanha miljöö ei ole kulttuuriympäristöä. Muutamanlaisia yhteisyyksiä kulttuuriympäristön nykyisestä tulkinnasta: ihmisen toiminta on pitkältä ajalta näkyvissä ja tunnistettavissa, ympäristöllä on yhteisön elämäntavan tulkinta, ympäristöstä löytyy linkkejä menneisyyteen esim. muistettavat historialliset tapahtumat tai muutoskohdat. Oleellista merkityksille on se, että ne todella ovat tapahtuneet käsillä olevassa paikassa, niillä on linkki paikan menneisyyteen. Merkityksiä ei siis voi siirtää paikasta toiseen, tai ne lakkaavat välittämästä näitä merkityksiä.

Paikan käsitteellä tässä tarkoitetaan siis nimenomaan ympäristöä tai sijaintia, jolla on merkityksiä. Ympäristö käsitteenä ei automaattisesti ole merkityksellinen paikka. Ympäristöä on perintesesti totuttu tarkastelemaan ilman ihmistä, esimerkiksi luonnonympäristönä, jota ihminen vain tarkkailee ja jossa hän ei ole osallisena. Ilman kulttuurin tuottamia ja ylläpitämiä merkityksiä ei ole kulttuuriympäristöä. Ja ilman ihmisiä, yhteisöjen elmäntapaa ja historiallisia tapahtumia ja muistoja ei ole kulttuuria. Merkitykset ja paikkojen kokeminen liittyvät kiinteämmin ihmisten ja yhteisöiden hyvinvointiin, kuin mitä olemme tähän asti suostuneet myöntämään. Resurssiperusteinen tapa määritellä hyvinvointia lähes sivuuttaa ihmisen holistisen, kokonaisvaltaisen kokemuksen merkityksellisestä paikasta.

Pitäisikö sittenkin siis puhua kulttuuripaikoista, jolloin niiden sisältämät merkitykset olisivat läpinäkyvämmin läsnä? Toinen tapa hahmottaa kulttuuriympäristö voisi olla merkitysympäristö. Samoin kuin englanniksi määreen asu vaikuttaa siihen, millainen tulkinta sanasta muodostuu: the place sisältää erilaisen tavan lukea paikkaa kuin a place.  

Kultuurikartoituksen karikkoja

Miten osalliset valitaan, kuka saa kutsun maiseman kehittämisen työpajaan? Miksi kutsun saanut haluaisi tulla paikalle, mitä hänelle luvataan?

Kulttuurikartoitus menetelmänä asettaa osallisiksi valitut yhteisöt tai henkilöt tiedon tuottamisen keskiöön. Sen perimmäisenä tarkoituksena on vahvistaa hiljaisen tiedon käyttämistä strategisessa viranomaissuunnittelussa toimien vahvasti alhaalta ylös -mallilla, jossa kehittämisen tai suojelun ehtoja ei sanella ylhäältäpäin, vaan arvot määritellään käyttäjälähtöisesti ja paikkalähtöisesti sisältäpäin.

Porin lähiöhankkeissa pilotoitu kulttuurikartoitusmalli kuitenkin paljastaa muutaman ongelman heti kättelyssä. Ensinnäkin, se ylläpitää vanhalla kaavalla läpivietynä institutionaalista järjestystä ja poissulkee siten tämän järjestyksen ulkopuolelta tulevia avauksia. Esimerkiksi työpajamuotoisena toteutettuna, se vahvistaa kyllä työpajaan kutsuttujen yhteisöjen ja henkilöiden ääntä, mutta toisaalta voi korostaa työpajasta poisjätettyjen yhteisöiden tai käyttäjäryhmien hiljaisuutta. Poisjättäminen ei useinkaan ole (toivottavasti) tarkoituksellista, mutta sitä voi tapahtua esimerkiksi työpajan järjestäjän (tutkijan) ulkopuolisuuden tai oman näkökulman tai taustan vaikutuksesta tai yksinkertaisesti helppouden ongelmasta: on vaan helpompi kutsua työpajaan ihmisiä tai tahoja, jotka ovat jo valmiiksi verkottuneita, tuttuja tai selvärajaista kohdeyleisöä. Tämä tiedostamatta, voi syntyä harha yksimielisestä, aktiivisesta asukkaiden joukosta, joka ei kata niitä kaikkia elämäntavan asteikoita maantieteellisessä tutkittavan olevassa paikassa.

Hyvä asia vertailtaessa Kokkelia useisiin suomalaisiin kulttuurikartoitushankkeisiin on se, että hankkeen toteuttajana on yliopiston humanistisen tiedekunnan alainen tutkijaryhmä, jossa on ymmärrystä maisemasta ja yhteisöstä ainakin kahdesta eri näkökulmasta, maisemantutkimuksen sekä taiteen alalta. Vaikka tutkijoiden täytyy tunnistaa oma positionsa suhteessa tutkittaviin ja tutkimusaiheeseen, on asetelma silti erilainen, kuin jos kyseessä olisi esimerkiksi kunnan, elinkeinoelämän tai kehittämisorganisaation organisoima hanke. Tutkimushankkeena läpivietynä hankkeen etuina on toisaalta se, että tutkija voi olla herkempi useammille äänille, kuin kunnassa työtä pitkään tehnyt viranhaltija. Vaikka paikallistuntemus konkreettisella kokemuksella ja paikallisen elämäntavan jakamisen näkökulmasta voisi helpottaa kartoituksen alkumetreillä yhteisöjen löytymisessä, se voi jossain tapauksissa estää todellisten tulkintojen ja vaihtoehtoisten totuuksien näkemisen. Kuntaperustaisesti toteutetun kulttuurikartoituksen hypoteettiseksi ongelmaksi voi myös nähdä todellisen alhaalta ylös -mallin mahdollistumattomuuden tai vain osittaisen toteutuksen hieman yllä kirjoittamani esimerkin kaltaisesti.

Toinen alkumetreillä tunnistettu ongelma on, mitä valitut osalliset kehittämisestä ja oman elämäntavan avaamisesta saavat, mitä heille luvataan? Kehittäminen nähdään paikallistasolla hyvin konkreettisena toimintana, ympäristön tai maiseman kehittäminen yleensä parempina ulkoilumahdollisuuksina tai ryteikköjen siistimisenä. Miten tuoda valittujen osallisten näkökulmasta keskusteluun syvempi merkityksellisyyden kehittäminen, jossa puhutaan arvoista, merkityksistä ja elämäntavasta. Ikäänkuin maisema nähtäisiin populaaristetusta näkökulmasta vain kuvana, jonka käsittäminen olisi sisäsyntyistä tai opittua, biologian antama kromosomin katsojan aivoissa: kaunis tai ruma näkymä. Maiseman merkitysten tutkijanan maisema tulisi kuitenkin esitellä osallisille ensisijaisesti merkityksinä, historiana ja muistoina, jotka kiinnittyvät paikkoihin ja fyysiseen maisemakuvaan. Kaiken päällä maisema on siis kotiympäristö, synnyinseutu, työpaikka, virkistyspaikka, harrastuspaikka, paikka muistoille ja paikka unohtamiselle.

Maisemaosallinen

Kuka on maiseman osallinen? Onko se hän, joka omistaa maiseman, jolla on siihen hallinta? Onko maiseman käyttäjä osallinen? Keneltä pitää kysyä, mikä on maiseman merkitys ja mikä on maiseman arvo?

Maisema on monisyinen kokonaisuus visuaalisia maisemanäkymiä, maiseman käyttötapoja ja siinä asuvien ihmisten elämäntapaa. Voiko maisemassa olla sisällä? Vai pakeneeko se heti kaukaisuuteen, jonkinlaiseksi kaukomaisemaksi, jota voi katsella ainoastaan etäältä?

Joka tapauksessa maisema on tässä ja nyt. Se on asukkaiden ja käyttäjien elämäntapaa, kulttuuria paikassa hyvin laajasti katsoen. Se ei tämän tutkimuksen näkökulmasta ole vain perinnemaisemaa, perinteisiä rakennuksia tai jotain, mitä pidetään kauniina. Tutkimuksen maisema ei myöskään ole kaikille, koko yhteisölle tai kaikille yhteisöille sama, vaan maisemaan on monta katsomiskulmaa aivan kuten on käyttäjääkin. Toiselle tärkeintä on perinne, toiselle elinkeino ja kolmannelle kenties maisema herättää kysymyksen oman elämän merkityksellisyydestä tai tarkoituksesta.

Olisiko populääriyhteyksissä siis järkevämpää puhua maiseman sijaan kulttuurista, joka yleisemmin käsitetään enemmän abstrakteilla määreillä, kuin fyysiseksi koettu maisema(-kuva)? Entä kulttuuriympäristö, joka on jakaantunut niin moneen osaan (rakennettu kulttuuriympäristö, valtakunnallisesti arvokkaat maisemat sekä arkeologinen perintö)? Ehkä lähimmäksi maisema-osallisen ympäristöä päästään puhumalla aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Vai päästäänkö - voiko alueita käsitteellistää vain virallisen yhden määritelmän alla, kun maailmasta on tullut niin monimutkainen?