Tutkija ja taiteilija rinnakkain

Kokkeli-hankkeen  yhtenä tavoitteena on lieventää eroja viranomaisten ja kansalaisten välillä kulttuuriympäristön suojeluun suhtautumisessa. Kuten Satu Kähkönen Tahitissa julkaistussa artikkelissaan Kulttuuriympäristöohjelmien kulttuuriympäristö (2015) toteaa, kulttuuriympäristö on alunperin hallintoon 1990-luvulla käyttöön otettu termi. Vaikka osallistamisesta puhutaan paljon milleniumin kynnyksellä uudistetun maankäyttö ja rakennuslain myötä, on sekin osallistamistavoitteineen osin vanhentunut  ja lain uudistaminen on aloitettu (Ympäristöministeriö 10.3.2018).

Kokkeli-hankkeen osatavoite asukkaiden mukaanottamisesta oman asuin- tai toimintaympäristönsä muutoksiin sekä suojeluun perustuu taiteelliselle toiminnalle. Holistinen ote ympäristöön kokonaisuutena sekä asukkaiden arkisen kokemuksen, yhteisön elinmahdollisuuksien sekä luonnon kaltaisten globaalien jaettujen paikallisesti näkyvien resurssien tunnistaminen tapahtuu asukkaita kuullen ja paikallisia keskusteluja aktivoiden. Uudenlainen kulttuuriperustainen ote korostuu lanseeraamalla uudenlaista tapaa työskennellä ilmiö- ja paikkaperustaisesti, ylisektoriaalisesti, kulttuuri ja aluesuunnittelu yhdistäen - siis kaikki osallisryhmät saman tavoitteen edessä.

Kyse on vuorovaikutuksesta. Vuorovaikutuksesta asukkaiden ja kaupungin välillä, asukkaide ja taiteilijan/taiteilijoiden välillä, asukkaiden ja luonnon/ympäristön välillä. Tähän kaikkeen taiteilija voi tuoda oman tapansa ajatella ongelmia ilmiölähtöisen ratkaisun näkökulmasta, pehmeiden arvojen tai kehollisuuden tai muiden osin henkilökohtaisten ominaisuuksiensa kautta. Paikallisten merkitysten tuominen taiteellisen herkkyyden kautta suunnitteluun lisää mielestäni osallistumista, se edistää kansalaisyhteiskunnan syntymistä ja ymmärtämistä sekä edistää näkemistä uudella tavalla.

Haasteena taiteen ja kulttuuriympäristötyön yhdistämisessä näyttäytyvät tiivistetysti alojen erilaiset perinteet ja puhetavat, erilainen totuttu katsomisen tapa, taiteen välineenä käyttämisen kritiikki sekä henkilökohtaiset erilaiset pohjatiedot prosesseista.  Voiko taide palvella osallistavaa tarkoitusta menettämättä itseisarvoaan? Mihin taide venyy? Voiko arvokkaaseen kulttuuriympäristöön tuoda kokeilevaa taidetta?

Kaiken tämän pohdinnan jälkeen voin myös itse maisemantutkijana kokea voimaantuvani yhä uudelleen niistä pienistä hetkistä taiteen ja hankkeessa mukana olevien yhteisöjen parissa. Olen itsekin hankkeen osallinen, edustaen työsarkani puitteissa sekä tutkimusta että aluekehittämistyötä ja siten sitä aikaisemmin hyvin institutionaaliseksi määrittynyttä joukkoa kulttuuriympäristöstä esityksiä tekevää piiriä. Haluni on kuitenkin tehdä kulttuuriympäristöstä demokraattisempi, kaikkia asukkaita koskeva ja koskettava voimavara, johon taiteen tuominen näyttää tarjoavan erinomaisia välineitä. 

Jakaantunut kulttuuriympäristö?

Ympäristöministeriö tiedotti 10.3.2017 alkavansa valmistella lakia maankäytöstä ja rakentamisesta koskevaa uudistusta. Yhtenä syynä lain muuttamisen paineisiin nähtiin myös kaavoissa tällä hetkellä oleva raskas metatieto, eli erilliset velvoitteet, jotka ovat osittain päällekkäisiä ja joita ainakin valvovat eri tahot.

Esimerkiksi kulttuuriympäristön osalta valtakunnallisesti arvokas rakennettu kulttuuriympäristö (RKY) ja valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (VAM) sekä maisemanhoito-alueet sisältävä 'kulttuurimaisema' ovat eri tavalla määrittyneitä ja niillä on erilaisia tavoitteita, mutta myös hyvin paljon yhteistä. Periaatteiltaan molemmat pyrkivät säilyttävään näkökulmaan, mutta niiden syntymekanismit ja perustelut ovat hieman erilaiset. Museoviraston RKY:n ja rakennussuojelun puolella rakennuksia käsitellään rakennustaiteellisina monumentteina, joiden yksityiskohdat ovat kokonaisuuden lailla oleellisimmat. Ympäristöministeriön käsittelemän 'maiseman' puolella taas traditio nojaa ympäristönkuvaamisen tapaan käsitellä aluetta pysähtyneenä kuvana, jonka muuttaminen pilaa sommittelun. Kolmantena seikkana - eikä ollenkaan minään pienenä osajuonena - kulttuuriympäristön määrittäjänä toimivat argeologiset muinaisjäännökset (Museovirasto). Lisäksi mukaan keskusteluun pitäisi nostaa myös ekologiset vaikutukset kulttuuriseen ympäristöön, sillä ilmastonmuutoksesta ja paikallisesta lajistosta huolehtiminen on tämän hetken tärkeimpiä tehtäviämme.

Kulttuuriympäristö on nimenomaan ihmistoiminnan myötä syntynyttä ympäristöä. Se säilyy säilyttämällä. Tärkeimmän suojelutyön tekevät - tai ovat tekemättä - maanomistajat sekä muut paikallisten päätösten tekijät. Oleellisessa osassa on siten ihmisen käyttöarvo maalle. Käyttöarvot voivat olla aineellisia elinkeinojen kehittämiseen ja selviytymiseen liittyviä tai aineettomia merkityksellisyyteen ja esimerkiksi muistoihin liittyviä. Oleellista asukkaiden näkökulmasta näyttää olevan kulttuuriympäristöjen säilyttämisen näkökulmasta sopeutumiskyky ja "mahdollistamisen mahdolistaminen": se, että maisemaa saa (kestävästi) muuttaa, jos on pakko.

Kulttuuriympäristön aineettomat merkitykset tuottavat hyvinvointia

Olen jo aiemmassa postauksessani (16.11.2017) problematisoinut kulttuuriympäristön käsitettä, siinä yhteydessä lähinnä sen fyysiseen ympäristöön paikantuvan alueen kautta. Tämä aiheuttaa käsitteen populaarissa käytössä hankaluuksia, kun asukkaat mieltävät käsitteen usein ainoastaan näkyväksi fyysiseksi hahmoksi, ilman käsitteen mukanaan kantavaa ajatusta siihen liittyvästä aineettomasta osasisällöstä; arvoista, paikallisista käytännöistä ja sovelluksista.  

Kulttuuriympäristö -käsite Ympäristö ja Museohallinnossa käytettynä viittaa sekä konkreettisesti rakennettuun ympäristöön että maankäytön ja rakentamisen historiaan ja tapaan, jolla se on syntynyt. Alue tai rajaus ei siis ole ainoastaan taustamaisemana näkyvää ympäristöä, vaan merkityksiä ja arvoja kantava ympäristö, joka vaikuttaa myös muihin (ihmisiin, yhteisöihin, kansalaisiin, kuntalaisiin, yhteisöihin, elinkeinoihin…) kuin vain ainoastaan sen virallisesti kirjattuihin omistajiin, asukkaisiin tai käyttäjiin. Tämä lisäarvo kulttuuriympäristölle koostuu nimenomaan sen hyvinvointivaikutuksista yksilöille ja yhteisöille, kuntalaisille ja kunnalle.

Tutkimuksen ja ajattelun siirtäminen kurssin sisällöksi

Se on jo varsin hyvin tiedossani, että tutkimusongelman tai aiheen esitteleminen muille (yleisölle) on hyvin hyödyllistä. Siinä tulee jäsennettyä ongelmaa aivan eri tavalla loogiseksi kokonaisuudeksi, kuin pelkästään sillä, että sitä pyöritelee päässään abstraktina pyörremyrskynä. Kun tutkimusongelmaa tarvitsee jakaa yleisölle (eli esimerkiksi hankkeen osallisille, asukkaille, maanomistajille jne) akateeminen teoria täytyy ikäänkuin pystyä suodattamaan ainakin osittain pois. On tutkimuskohteen aliarvioimista olettaa, ettei heillä ole kiinnostusta käsitteiden määrittelyyn tai tutkimuksen metodologisiin ratkaisuihin, mutta yhtä kaikki: kun tutkimusta esittelee, on luotava johdonmukainen tarina, joka tuotetaan tietylle yleisölle. Tässä nimeomaisessa tapauksessa on myös pyrittävä antamaan perusteita sille, miksi hankkeeseen kannattaa osallistua ja mitä hyötyä osallistujat siitä saavat.

Järjestämällä maisemantutkimuksen kurssin keväällä 2018 joudun käymään läpi omia tekstejäni ja ajatuksiani, jotta voin välittää niitä muille. Joudun perustelemaan ajatuksiani aivan eri tavalla, kuin jos kyseessä olisi tällainen helppo blogikirjoitus.

Oman ajettelun jakaminen ja sen välineitä

Välillä minua turhauttaa se, etteivät asiat näytä menevän eteenpäin yhtä nopeasti, kuin innostukseni jotain asiaa kohtaan spontaanisti nousee. Byrokratia, monen ihmisen aikataulujen, voimavarojen ja innostuneisuuden sovittaminen yhteen on välillä hankalaa. Toisaalta se henkilökohtainen herkkyys, joka monessa kohtaa auttaa ihmisten kanssa toimimisessa ja tarpeena toisten ihmisten loputtomaan ymmärtämiseen, heidän ajatuksiinsa ja näkökulmiinsa, toimii myös monessa kohtaa omaa luovuuttani ja tarmokkuuttani vastaan. On vaikea kulkea omaa päämääräänsä kohti, jos huomaa, että joku on eri mieltä. Toinen henkilökohtainen ominaisuuteni on innostuminen hetkestä ja sille osittain ristiriitainen kääntöpuolena ideoiden pureskeleminen niin pitkälle, että ne ovat valmiita esitettäväksi. Toisaalta koska innostukseni ja ajatukseni nousevat niin nopeasti, niin olisi todella tarpeellista pystyä dokumentoimaan ne siinä hetkessä vielä paremmin - niin, että voin hyödyntää niitä myös silloin, kun pää on hetkellisesti tyhjä.

 

Käytän tällä hetkellä ajattelun apuvälineenä mm. luovaa kirjoittamista omista fiiliksistäni ja ajatuksen virrasta. Tekstiä syntyy päivässä yleensä monta sivua. Olen myös kokeillut sanelimen käyttöä oman ajattelun dokumentoinnissa. Monesti ongelmana on se, että en joko jaksa kirjoittaa kaikkea, mitä päässäni liikkuu tai en pysty kirjoittamaan tarpeeksi nopeasti, että ajattelu pysyy selkeänä ja siinä säilyy punainen lanka. Toisaalta tällä hetkellä sanelimen käyttöä vaikettaa se, että en pysty olemaan täysin luontevasti omien ajatusteni kanssa, kun sanelin on läsnä. Tiedostamatta ajatus muuttuu oman ajattelun performanssiksi, joka on liian tietoista, että se kompastuu itseensä. Tällöin ajatus katkeaa liian helposti. Yksi kokeiluistani oli Iphonelle appina ladattava Dragon-appi, jonka tarkoitus siis on, että se reaaliaikaisesti muuttaa puheen tekstiksi ja lähettää sen suoraan sähköpostilla esimerkiksi sähköpostilaatikkoon. Dargon on löytönä loistava! Se kirjoittaa hyvin myös suomen kieltä, joten olisi kuvitellut, että se olisi tullut minulla enemmänkin käyttöön. Eniten sitä on toistaiseksi tullut käytettyä autossa ajamisen aikana, kun pitää saada äkkiä joku ajatus talteen ja ajaessa pitää olla hands-free. Toisaalta ajaessa tai kävellessä sitä voisi hyvin käyttää esimerkiksi maiseman kuvailudokumentoinnin osana, esimerkiksi ensivaikutelman tallentamiseksi jostain tietystä ympäristöstä sinne saavuttaessa.

 

Kolmas ajatusten ja ideoidenhallinnan apuväline on tällä hetkellä tarinakartan tapaan käyttämäni google maps -omakartta Kokkelista . Sen tarkoituksena on toisaalta toimia tiedon jakamisen kanavana tutkija-taiteilija-työparin kesken, mutta toisaalta se jäsentää kulttuurikartoituksen pohjatiedoksi kerättyä aineistoa paikoista nimenomaan liittyväksi tiettyihin ympäristöihin ja suhteessa toisiinsa. Rakensin kartalle erilaisia tasoja, jolloin erilaista tietoa ja sen jakautumista tai esimerkiksi kattavuutta voi tarkastella suoraan karttaesityksenä. Kartta voisi myös myöhemmässä vaiheessa toimia dialogina paikallisten välillä ja heidän kanssaan, sillä siihen on paikkakohtaisesti kerätty nimenomaan paikkoihin liittyviä määriteltyjä arvoja ja layereitä. Yksi mahdollinen "leijeri" voisikin olla paikallisten paikoille antamat määritelmät ja tärkeät paikat, joita kartoituksen kohteena olevista kohteista on suunnitteilla kerätä.

 

Kartan valitsin tietojen välittämisen tavaksi ensisijaisesti siksi, että se linkittää tiedon sen oikeaan sijaintiin ja auttaa näin jumalattoman pitkän linkkilistan hallinnoinnissa. Toisaalta kartta toimii myös osittain mielle- tai käsitekartan tavoin, vaikka onkin realistinen esitys paikasta. Haasteita sen esitystavan ja logiikan kanssa aiheutti ainoastaan koko aluetta kuvaavan merkinnän lisääminen karttaan. Ratkaisin ongelman nyt värittämällä niitä kuvaavat merkit vaalealla harmaalla, jotta ne eivät korostu kartan visuaalisessa kokonaiskuvassa. Toisaalta tein näistä koko aluetta kuvaavista merkeistä oman tasonsa, jolloin ne voi kätevästi piilottaa näkyvistä, jos haluaa tarkastella merkkejä esimerkiksi alueellisesta tai sijainnillisesta näkökulmasta.

 

Joka tapauksessa kartan käyttö tiedon jakamisen kanavana tulee nyt oman ajattelun jakamisen mahdollisuuksien kautta testiin. Katsotaan tutkimushankkeen loppupuolella, miten se toimi.

Mikä on kulttuuriympäristö? - Tutkimuskohteen hahmottamista

Kulttuuriympäristö on ihmisen ja luonnon yhteistoiminnasta syntynyt rajattu ja määritelty ympäristö. Kaikki vanhat ympäristöt (esimerkiksi maaseutuympäristöt) eivät ole kulttuuriympäristöjä. Kulttuuriympäristöjen määrittämisestä vastaa Museovirasto rakennettujen kulttuuriympäristöjen (RKY) osalta ja sen paikallistoimijoina sopimuksen tehneet maakuntamuseot (esim Satakunnan museo). Maisemansuojelun ja arvottamisen asiantuntijana toimii Ympäristövirasto (valtakunnallisesti merkittävät maisema-alueet), jonka paikallisen tason viranomaisina toimivat paikalliset ELY-keskukset ja maakuntien liitot - ainakin vielä maakunta-uudistukseen asti.

Kulttuuriympäristöjen maiseman konkreettisesta hoidosta vastaavat käytännössä maanomistajat, kulttuuriympäristöyhdistykset sekä maaseudun ollessa kyseessä hyvin pieniltä osin kunnat, kaupungit tai seurakuntien kaltaiset toimijat. Kulttuuriympäristöjen käyttäjiä voivat olla em. lisäksi kulttuurimatkailijat, päivittäiset ohikulkijat, maisemaa katsovat ja ympäristöstä inspiroituvat. Kulttuuriympäristöt ovat ihmisten toimintaympäristöjä, jossa maankäytölle ja rakentamiselle aiheutuva paine on usein vastakkain alueiden kulttuurihistorialliset- ja maisemalliset arvot säilyttävän näkökulman kanssa. Esimerkiksi maaseudulla monesti kulttuuriympäristöjen määriteltyjen arvojen säilymisen kannalta oleellista on, että ympäristöissä oleva maankäyttö sekä elinkeinot säilyvät entisenlaisina. Esimerkiksi viljelyn ja karjatalouden avoinnapitämä maisema sekä agraarielinkeinon ylläpitämä tilamuoto pienipiirteisine rakennuksineen toimivat nykyisen kulttuuriympäristö-määrityksen pohjana.

Myös asukkailla on halua säilyttää heille tärkeitä paikkoja ja ympäristöjä. Kylänraitteihin, komeisiin rakennusryhmiin tai näkymiin ja esimerkiksi kylätaloihin liittyy henkilökohtaisia sekä yhteisöllisinä koettuja merkityksiä, joita voivat olla esimerkiksi eri tasoilla pyhiksi mielletyt paikat tai paikan historiasta kertovat tarinat, muistot ja kokemukset. Toisaalta kaikki asukkaiden mielestä merkitykselliset ympäristöt eivät myöskään ole kulttuuriympäristöjä. Yhtenä kulttuuriympäristön kriteerinä on se, että alueen tulee määrittyä valtakunnallisen edustavuuden tai ainakin maakunnallisen tai paikallisen edustavuuden mukaan. Kulttuuriympäristöä ”lukeva” tarvitsee siis tulkitakseen määriteltyyn kulttuuriympäristöön sisältyviä viestejä erityistä tietoa ja taitoa rakennusperinteen, elinkeinojen ja yhteiskunnan kehittymisestä tähän päivään asti.

Yhteiskunnassa tavoitellaan osallisuutta erilaisin ympäristöön liittyvin teoin; mahdollisuutena osallistua kaavoitukseen ja maankäytön suunnitteluun, kansalaisten osallistamisena hyvinvointia tukevaan kulttuuri- ja taidetoimintaan sekä liikuntapalveluihin, jotka ehkäisevät mm. syrjäytymistä. Paljon puhutaan myös luonnon ja viheralueiden tuottamasta hyvinvoinnista (ns. green care -toiminta). Miten kulttuuriympäristö merkityksellisenä ympäristönä toimii subjektiivisesti koettua hyvinvointia edistävänä tekijänä? Millaisia merkityksiä laajalla kulttuurin tulkinnalla tutkittaviin ympäristöihin voi sisältyä ja miten niitä merkityksiä tuottavat ja uusintavat paikalliset yhteisöt? Millainen voi olla asukkaitaan paremmin osallistava nykypäivän kulttuuriympäristö?

Suomessakin lokakuussa 2017 ratifioitu Faron yleisssopimus (2005) määrittelee kulttuuriperinnön jokaisen kansalaisen ihmisoikeudeksi. Sen mukaan kulttuuriperinnön hoito, arvottaminen ja suojelu on meidän jokaisen oikeus ja velvollisuus.

Kyselyn tekijän tuottama tieto vs. paikallinen tieto

Olen käyttänyt hankkeen suunnittelussa paljon aikaa kysymykseen, mikä on oikea järjestys, jotta kartoituksen tuottamasta tiedosta saadaan mahdollisimman luotettavaa, tosiasiallista, nimenomaan kyseistä paikkaa ja sen yhteisö(j)ä kuvaavaa tietoa. Oleellisinta tiedon luotettavuudessa ja tutkijan tulkinnan minimoimisessa on, että tieto tulisi mahdollisimman hyvin paikallisilta ihmisiltä ja mahdollisimman suoraan. Tämän oivalluksen myötä tuntuisi ensisijaisen tärkeätä, että kartoitus ei nojaisi paikkatietokyselyyn, vaan kyselymuotoinen tapa kerätä tietoa toimisi ikäänkuin syvemmän tiedon laajentajana sen jälkeen, kun 'oletus tiedosta' olisi jo olemassa esimerkiksi asukastyöpajan kautta saatuna. Mutta kuinka valita oikea työpajayleisö, sillä tuntuu, että juuri sillä on nyt valta siihen, millaista tietoa paikasta saadaan. Kyselyn tekijä (paikallisen työpajan yleisö tai tutkija) siis muodostaa vastaukset sillä menetelmällä, mitä paikasta kysytään. Kuinka siis valita lähtökohtaisesti oikea yleisö vastaamaan, sillä kysyjän esittämät kysymykset vaikuttavat vastausten laatuun merkittävästi?

Lisäksi, kuinka edes muodostetaan esim Huvilanjuovan asukkaista työpajan yleisö? Ainoa idea, joka minulla on, on ensin kerätä ne luovien alojen ihmiset alueelta, jotka voisivat kertoa luovasta näkökulmasta eli merkitysten ja pehmeiden arvojen kautta alueesta. Tätä tietoa sitten voitaisiin testata asukkailla paikkatiedon kautta. Ehkä se olisi hyvä idea ratkaista tämä paradoksi?